John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:
"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä — tai ehkä ihan ilmattomassa avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa menettämäisillään."
"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en, Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat viedä ihmiseltä järjen… Ja missä ihmeen paikassa me olemme? Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."
Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia ihmeitä.
Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan. Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille. Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot, sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.
Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.
Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.
"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.
Mutta hän erehtyi.