"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.
"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas hyvin."
"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."
"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta — — —"
"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin 'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"
Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.
"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet… Me emme ole sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme — kaikesta."
Mies tuijotti jäykästi eteensä.
"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä takaisin."
"Uskotko sinä?"