Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi hän ollut pyörivässä tynnyrissä.
Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää… Pienen kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.
Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa kiljui, hänen päätänsä särki — ylimalkaan hän ei ollut ensinkään kadehdittavassa tilassa!
"Piru vieköön kaiken", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui kitkerältä.
Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.
Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki. Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut useita vuorokausia.
Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on ihan kuollut.
Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun ennestäänkin heikosta elämänlangasta.
Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan. Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin olisi aika toimia.
Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa, mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa, vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.