Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?
Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta. Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja lähetyssaarnaajiin.
Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.
Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen silmiensä ohi — siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine pitsi-alusvaatteineen — sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin uuden ilmakehän ulkoreunaan.
Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.
Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona, että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.
Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi — vaikka häneltä puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein mäsänä.
Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua, kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä piirre… Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole hiukan ahkerammin?
Niggittsin ihmisarvo oli — kuten kai on selville käynyt — vähäinen, mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!
Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä väite kaivannut.