Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia peräsinten liikkeitä.
Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät harmahtavaa ilmaa.
Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään kalalokkia lentänyt häntä vastaan.
Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.
Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.
XXVI.
PELASTAJA.
Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään. Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli, ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta. Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan, mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto otti uutta vauhtia ja voimaa.
Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos, kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan seuraavat käskevät sanat: "Kädet ylös!"
Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.