"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun käteen.
"Olen", vastasi mies. "Entä te?"
"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"
Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.
Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä molemmille poskille.
XXVII.
AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.
Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa hänellä oli taskupeilinsä?
Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa, jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä ambrosiasta ja nektarista — tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan. Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin…? Mutta saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, alias Smithin, hän halveksien hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja, jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.
"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään partaveistä.