"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.
Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen huuliinsa.
Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä kohti — tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi ihminen.
Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä. Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.
Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.
Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään, vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä, ihmismäisiä käytöstapoja.
"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön vivahduksen.
Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä kanavan reunalle istumaan.
Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori, kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli aikonutkin.
Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.