Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle retkelle halki avaruuden.
Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas. Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta, jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat kiertotähtiin asumaan — sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto, suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.
Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi hänen olevan oikeassa.
"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle sähköstä enemmän kuin itse Marconi."
"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."
Amerikkalainen kohautti olkapäitään.
"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."
Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti palkeen ääntä.
"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.
Andersson kohotti katseensa maasta.