Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli tullut hänenkin osakseen. — — —
Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä — niin, silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti häntä — peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.
Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.
Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata tukkaa.
Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan. Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan valkeuteen. — — —
Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin pieni ja harmaa ja kumara — kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet suuresta hävityksestä — kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava, ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto kiiri yli äärettömien tasankojen.
XXIX.
ATLANTIN RANNIKOLLA.
Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia, erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.
Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa — viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.