Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas. Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.
Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla inhimillisiä tunteita.
Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa. Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn voimalla.
Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.
Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.
Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.
Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea. Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva ilme, sanaton tuskanhuuto.
Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.
Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.
"Viekää ne ylös siimekseen — äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.