"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit rakkautesi puolesta — omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit Ranskankin puolesta."
"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti… "Mutta kaikki päättyy kyllä hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."
Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen ihanista, kyyneleisistä silmistä.
Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen käsiinsä Guiglielmo Marconin.
XXXI.
KAKSI SÄHKÖSANOMAA
Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja vaiherikkain päivä.
Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti — niinkuin ohjelma vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki "Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta. Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki pyöräänsä hänen huvilalleen.
Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle vain välttämättömissä tapauksissa.
Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan ottaessaan käteensä keltaisen paperin.