Mies koetti hymyillä.
"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme oli pelkkää aurinkoa ja valoa… Kuule, John, kuinka osasit laskeutua vahingoittumatta maan pinnalle?"
"En tiedä itsekään", vastasi mies väsyneesti. "Minussa mahtoi olla jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa. Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota rakastin!"
Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.
"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.
"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."
Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.
"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."
"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä syystäkin."
Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.