Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun tapaansa katselemaan matkustajia.
Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.
Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa. Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen silmäyksen.
Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.
Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa — kadonnut ja itkien kaivattu Edna Lyall se oli ilmestynyt hänen silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa — kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.
Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa selvä.
Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre Cottet'lle Dieppeen.
Sitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.