Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.
Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.
Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista. Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta — " never mind ", niinkuin englantilainen sanoo — täällä hän nyt istui Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.
No niin — hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain perusteeton epäluulo.
Mutta sittenkin — —
Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen kautta Gare St. Lazaren asemalle.
Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään, ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.
Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.
Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.
Aivan oikein — nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen, että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall, niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.