Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli huumautunut onnestaan — ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta…
Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa eteen, katsoen kelloaan.
— Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.
— On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun…
Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.
— Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole liian vähissä vaatteissa…?
— En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan kerro mieluummin suunnitelmistasi!
Hän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.
Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.
Kun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.