— Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista". Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.
— Niin, teidän vaimonne vastoin tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.
Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kuin kouristuksessa.
Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan. Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa, astui vankia kohti.
— Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.
Belgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä…
— Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.
Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan, niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi, päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja silmistä tuijotti suunnaton kauhu.
Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. — Ulkopuolelta ei kuulunut ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli vasemmassa kädessään.
Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua — se sopi.