— No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin surullinen.
— Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut…
— Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!
Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot, joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet. Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme, ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä kasvoja.
Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.
Silloin Vilmart aukaisi suunsa.
— Onko hän ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan syvältä kuin haudasta.
— Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.
— Vaimoni.
— Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.