— Ei.
Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.
Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut kiehumaan.
Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa, ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan hänen suonissaan.
Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.
XXXII.
VERINEN RATKAISU.
Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin liian ahtaaksi.
Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti öitään.
Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän osaa, seisoi vahdissa oven edessä.