— Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi…
Näyttelijätär pudisti päätään.
— Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene, jolla ei ole isänmaata — merirosvo…
— Kuinka?
— Sen nimi oli "Hai".
Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa laivassa.
— Sepä merkillistä… kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!
Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä, jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.
Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.
— Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte jäljille.