— Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun makuuni… Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani…
Pleym katsoi ylös.
— Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani. Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi… Ja jos olet isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana, jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti… Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan. Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain kuulla sinun keksinnöstäsi…
Nuori mies katsoi hämmästyneenä.
— Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka…
Anstey oli noussut seisomaan.
— Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti. Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin…
Pleym katseli malttamatonna englantilaista.
— Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan. Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni… Niin, se keksintö ei merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan. Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan…
Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.