— Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi, jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti päähäni… eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen, että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy — sekä etäisyyden että suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin, kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli — jos nimittäin se oli rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö semmoisen keksinnön merkitystä.
Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin hänen sielussaan kasvaisi kynnet — käyrät ja tukevat miehenkynnet, jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki — säälimättä ja tunnottomasti.
Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin liikkuivat.
— Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni. Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan… ja Ansteynkin tekee mieli olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä oikean käden.
— Piru heidät periköön, englantilainen murahti.
— Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön pahaa puhetta tulko ihmisen suusta… Mutta palatakseni lähtökohtaamme: Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi ollut ne magnetineulat, joista puhuit!… Hänhän olisi silloin voinut leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.
Vilmart hymyili.
— Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet — ollen se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin voimakas ilmaisemaan.
Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.
— Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.