Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän, mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä virrellä.
Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.
Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille. Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa räikeään epäsointuun.
Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat tulleet itse paratiisista.
Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen. Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain verenhimoisesta julmuudesta…
Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.
Eikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.
XXXIX.
LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.
Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella äänellään.