Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.
Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita huomattavampaan kukkalaitteeseen.
— Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä…
Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.
Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin romantiselle luonteelle.
Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.
— Hyvät herrat, hän sanoi hämillään… En voi oikein hyvin… Kaiken myötätuntoisuuden valtavuus… Te ymmärrätte… minun täytyy pyytää saada jäädä yksin!…
Minuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.
— Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona autoni luona… nopeasti!
Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.