Mutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja kummalliselta.
Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:… Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin tahansa jalkanne astuttekin!
Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.
Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli elossa… Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla? Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli voidessaan täyttää ne!
Mutta sittenkin — tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu naimisiin — hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.
Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa hyvin…
Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.
Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.
Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.
Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli ravistanut päätään ja valittanut kovin!…