No niin — mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili häijysti, sitten hän ummisti silmänsä… Ja todellisuus alkoi verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet avautuivat kevyesti… Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän — niin, aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa, missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!…
Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi. Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.
Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan — olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen aseensa varmuutta.
Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.
Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen jääkylmäksi kauhusta.
Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon. Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen tuolin kaatumiseksi.
Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten hän väänsi sähkönappulaa.
Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.