Yöpuvussaan oleva nuori nainen polkaisi jalkaa.
— Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan vuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan. Suvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän huoneen täyteen salapoliiseja.
Anstey huokasi syvään.
— Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille, hän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon poikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.
— No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna kirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!
— Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista ääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä revolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset eivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään, jotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan muuta kuin leikkikalu naisen kädessä.
Parhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina huonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät taitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta teeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.
Eikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin naispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät, turvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä, turvattomasta naisesta?
Dick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille, monien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat kaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut pois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen juovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista nahkaisista kellonperistä.
— Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen ontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en saarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän on kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta… Voitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä kuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan perinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin luetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi, salakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen askarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta kassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa kelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta — kaunis rouva. Dick Ansteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina ollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa ole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään, mikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!… Mutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille ominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte meidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla lapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti teistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte salapoliisille: tuossa hän on!…