— Ja minkä tähden?
— Koska hän on sotilas.
— Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.
Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui varovasti.
— Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen tuota miestä.
Hän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.
— Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa hänet, jos tahdotte, herra tuomari… Anstey on seisonut pyssynsuun edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä… Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella. Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä. Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.
— Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni. Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!
— No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi. Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?
Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta… Ja tiedättekö, mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!… Lähtikö hän käpälämäkeen?… Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni, niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan löysillä patroneilla… Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren… Hän pelasti henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus. Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman, minkä tuo mies. Hän on pahantekijä — well, sitä en tiedä. Mutta että hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja, nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä… te aijotte tavallisena ryövärinä hirttää… miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.