— En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole kiusaa.
IX.
LAITTOMIEN LIITTO.
Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.
Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta — kieltä, jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.
Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen kanssa.
Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä, joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden puhuttiin.
Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta. Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun verran haistelleet tämän maailman oppia.
— Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä. Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina, jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta he ovat sivistyneitä pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia ammatissaan… En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan "yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista: hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma, tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät, tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa vastaan. Tässä näet yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista. Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän kanssa… Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet höyrykonetta. No — kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää. Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen… Nyt hän on meikäläisiä… Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä suurimmista risteilijöistä. Lugeni — niinkuin me häntä kutsumme — kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi. Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa… Saat nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla… Ja tuo japanilainen. Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi, että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä… Vilmart oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä. Sitten hän nyökkäsi.
— Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä kysyvästi.