— Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.
Nuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.
— Mistä syystä?
— Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset. Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, — niistä ikäänkuin pistivät kynnet ulos.
Anstey vaikeni.
— Mitä sitten? nuori mies kysyi.
— Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin niistä pistävät kynnet esiin.
He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella, tuijottivat jännittyneinä eteensä.
Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.
Mutta miehet eivät hievahtaneet.