— Mutta entä sukellusveneitä? toinen kysyi.
Sir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir Percy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että Englannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta sillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin varoitushuutoa. Nyt — kun sir Percy oli vanhentunut — oli tämä ajatus tullut hänellä melkein kiihkoksi.
— Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla äänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten musertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä meidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin esittämään suullisen raporttinsa.
Molemmat amiraalit nyökkäsivät.
Meriministeri soitti.
— Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen tulleelle palvelijalle.
Minuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen istuntosaliin.
— Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja kertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne "Campanialla".
Sullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän ei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän luo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.
— En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä oli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme Cape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6. Sillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene, joka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on pysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa mielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva ei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle, joka juuri katseli kiikarillaan.