— Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama… Mahdollista on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset säikähyttää hengiltä.
— Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.
— En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. — Meriministeri nousi.
— Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua rikoksiaan.
Sullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.
Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Viimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.
— Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.
— Mutta jos hän pääsee? sir Percy murahti.
— Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.