— Mitä teemme? italialainen kysyi.
— Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.
Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme ihmisiä.
Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. — Minkä tähden? hän kysyi melkein nöyrästi.
— Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja toiseksi, koska hän on nainen.
XV.
HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.
Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka oli tullut ulos takaraivosta.
Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota. Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui pitkissä mainingeissa.
Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli hänen kohtalonsa.