Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.
Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.
Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt hänen lentäjäpukunsa ympäri.
Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista, sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli täynnänsä kysymystä — halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää, mihin häntä vietiin.
Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.
Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.
Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti, valittavasti kohauttaen olkapäitään.
— Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas, mutta aivan väritön… No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi huomattuaan nuoren miehen hämmingin.
Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan kylkeä vasten.
Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä olivat norjat ja vähän poikamaiset.