Ambroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.
— Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen kädenliikkeen.
Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia ja kaikkea.
— Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.
Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.
— Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on kunnia puhua?
Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan hattua, joka peitti hänen tukkansa.
— Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.
— Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.
— No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.