Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.
— Kuka se on? hän virkkoi.
Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli hävinnyt kuin puhaltamalla.
— Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti. Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden tullen viedään teidät maihin.
Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää, voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.
— Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan itseänne. Jos…
Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet lopettamaan keskustelun… Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän kiiruhti pois…
Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen jakelevan komentohuutoja… Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.
Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.
Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin, pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli kaukaa dynamon jyskytystä.