Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli opettanut Englannin meriministerille — että täytyy osata odottaa, kun on taistelussa.
Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta, pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi odottamisen hyödyllisen taidon.
Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului juttelevan sihteerin kanssa.
Meriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.
— Onko mr Burns täällä? hän kysyi.
— Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.
Sir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.
— Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti… Ja pitäkää huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse… Meillä on vakavia asioita.
— Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa työhuoneessa.
— On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen sanoi.