Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja onnellinen hän oli.
Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo. Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti, hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi rakastajaansa.
— Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.
Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.
— Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle — ja onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta se tekee mielen katkeraksi.
— Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista miestä.
— Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua. Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin. Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän ja syvästi tunteinani surun vallassa.
Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren aviomiehen ymmälle.
— Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita tuhkanharmaita kutreja.
Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.