— Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin. Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!
Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta. Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä… Nyt mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.
— Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini… eikä tehtävämme ole vielä päättynyt.
Nuori mies katsoi häntä vakavasti.
— Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.
Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.
— Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät… että minä seuraan sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa jotakin…
Hän pudisti päätään.
— Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne. Huomenna lähdemme jälleen ajoon.
Edna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.