Osastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan silmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap Staraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa maailmaa.
Oli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen akkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi pientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.
Hän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?
Hän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen unelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia kirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen miehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni kirjasto. Mutta kuitenkin… Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu, kaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu ihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti toistensa seurassa.
Telegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa, sitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului ähkimistä.
Hän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää riipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen hoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin, ikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli ulkona.
Ja kas — mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka käsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja nousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti unissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.
— Kuka siellä on? — kysyi telegrafisti.
Mutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui kynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen telegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä sängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa hylkeennahkamytyn.
Silloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli nähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta voiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja tuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja. Miehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän luhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira laskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää vaipui etukäpälille. Se nukkui.