Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä tiehensä.
Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.
— Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että he ovat kuolleet.
V.
UUSI MIES.
— Alkaa jälleen tulla kevät, mutisi Burns autonsa vieriessä yli Place de la Concorden. Hän hiljensi ehdottomasti vauhtia, sillä Champs Elyséetä pitkin lehahti leppoisa tuulahdus, jossa oli käymistilassa olevan mullan ja paisuvien kastanjannuppujen tuoksua.
Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Jonas Fjeldiä. Hän muisti erään varhaisen aamun Champs-Elyséellä, kun hän oli yllättänyt tuon norjalaisen lääkärin kävelemästä edestakaisin kastanjain alla.
— Mitä sinä täällä teet? oli hän kysynyt.
— Minä juon Parisia, oli Fjeld vastannut. Minä juon tuoksua. Minä juon ihmisten silmissä päilyvää iloa ja ajattelen käristepaistia Fouquén ravintolassa.
Burns tuli aivan liikutetuksi. Hän oli unhoittanut sekä Simpsonin että Greyburnin — vieläpä Parmentier-ukonkin syvine ja älykkäine silmineen. Hän oli kerrassaan unhoittanut, minkä vuoksi hän oli Parisissa.