— Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?
Häntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin liikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä, mutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.
Brookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten tavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.
— Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi ajatella naimisiinmenoa minun kanssani?
Isabella nousi kiivaasti seisoalleen.
— En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.
Sitten hän hiukan rauhoittui.
— En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän äänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun Dianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain yhtä puolisoa.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.
— Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla lapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset, mitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet — aikoja sitten… Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi hän tavalliseen rauhalliseen tapaansa… Koska olemme näin hyvät toverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä vastaan?