— Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?
— En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö, kuka oli heidän etunenässään?… Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä, kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.
— Ja nainen?
— Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.
XIII.
VALOKUVA.
Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.
Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa. Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään toisessa maailmassa — suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli hänen isänsä.
Voi — miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä, hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon. Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.
Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena, jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö — se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.