Nuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin, jotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää, että viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa. Ja sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen ruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli tuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.
Max otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi
— Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.
Isabella nauroi iloisesti.
— Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut pois?… Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.
Savuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa — kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra ollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.
— Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä olevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas nainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on: tulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan selvitykseen.
Max lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli luullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi. Kentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta hymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.
— Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän. Te tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini saadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan tietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen inhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan yksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa minut?
Max hymyili hyväntahtoisesti.