Isabella hymyili hiljaa.
— Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä käyttää — käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä kuin…
Ovelta kuului koputusta.
Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän edessä oli side.
— Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.
Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän vastaanotti korin, vapisemaan.
— Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.
— Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.
Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.
Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.