Isabella katsoi häneen tiukasti.
— En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa, sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia…
Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.
— Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin, seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja — rajaton kostonhimoni.
Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.
Fjeld nyökkäsi.
— Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt teille jotakin pahaa?
— Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.
— Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.
— Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan oikeassa.