— Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.
Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.
— Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.
— Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan madame Curien.
— Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.
— Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.
Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa, tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen huokosistaan.
Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui nopeasti ulos ovesta.
Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen. Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa. Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.
Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.