— Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin, jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista sisäänvirtaavalta valolta.
— Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen. Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi puolitiuta kaalinlehtiä syömässä… Merkillinen nainen, tuo miss Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla… No — oletko keksinyt jotakin?
Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.
— Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan… Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista. Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota auto… minä tulen jälestä.
Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen huomionsa.
Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä. Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen sekä avasi kaapin.
Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään — sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä hymyillyt.
Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.
Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.
Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse valokuvaustuolille.