— Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?
Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin vuoteen ääressä, hymyili.
— En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö kosto ole epäjalo tunne?
— Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka tuhoavat ystäviämme… Mielestäni on miehen velvollisuus vastata korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset…
— Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?
Fjeld kumartui hänen puoleensa.
— Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en voi selittää — yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä suureksi pahantekijättäreksi — Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä, että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan — verinen vääryys, joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta. Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin — vihan ja koston tietä.
Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.
— Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.
— Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö vihollisensa maahan.