Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi… Ah, tuo herkeämätön surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa… Niin, nyt ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin pohjalla.
Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan — ja huomasi ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.
— Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.
— Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden tunnin.
Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.
— Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin juttelemme uudelleen.
Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen Brooktonin äänen.
— Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.
Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.
Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.