— Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.
— Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta. Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa — he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt verijälkiä.
Sanderson tuijotti ihmeissään.
— He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko siellä vartioita?
Skotlantilainen kalpeni.
— Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin…
Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas Sanderson luuli… Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin ihra jääpalasen päällä.
— Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan… ilmapallo…
Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin kaltainen esine avaruuden halki.
Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.